Peruskoulun paikka

Joskus kun olen töissä (olen aika usein töissä, sen vuoksi olen, kun muuten pitävät laiskana) ja siellä töissä kun on työn ohessa pääkopalla paljon vapaata aikaa, tulee sitä harmaata möhjää häirittyä ajattelulla. Ajattelu kun on yksi näitä ihmisen erikoisuuksia, joihin ei kuulemani mukaan kovin moni eläin esimerkiksi pysty. Tai mistä minä tiedän, enhän minäkään aina pysty.

Sitä minä kuitenkin mietin, että kun peruskoulussa historiantunnilla tuli kulutettua koululaitoksen kovia puupenkkejä useampi vuosi, että ainoa mitä muistan näistä tunneista on opetus eri sodista.
Eli jokaisen alakouluikäisen päähän ruvetaan jo pienenä iskostamaan, että suomessa tapeltiin kaksisataa vuotta sitten näin ja näin paljon. Ja sata vuotta myöhemmin, mutta vähän kovemmin vielä.
Eikä riitä heille tämä! Sen lisäksi piti vielä pistää sinne sodan turmelemaan lapsen viattomaan päähän vielä muidenkin maiden sodat! Tuolla tappeli amerikkalaiset, (ne on kovia poikia kuulkaas tappelemaan) tuolla tappeli saksalaiset noiden kanssa ja tuolla tappeli venäläiset.

Ja niin sitä mentiin sitten sodasta toiseen ennen kun osattiin ruotsiksi päivää sanoa. (minä opettelin aikoinaan sanomaan ruotsiksi päivää, se on nolo paikka, jos menet Vaasaan ja joku sanoo ruotsiksi päivää ja joudut alkaa mokeltamaan sille suomeksi takaisin, ei anna sitten yhtään hyvää ja sivistynyttä kuvaa se)
Mikseivät ne siellä historiantuneilla iskostaneet meidän päähämme jotain mukavampaa?
Vaikka että Savossa Juhani Pentikäinen (os. Silvonen) vuonna 1947 osti pienhiomon, johon sittemmin rakennutti kenkälankkitehtaan, jonka peritytti pojalleen joka myöhemmällä iällään kärsi kihdistä.
Mutta niin vain piti opetella omat ja muiden sodat, ilman että olisi saanut hauskasti opetella vaikka Karibialaisten perinnetanssien kuvioita tai suomen perunannostokilpailuiden tuloksia.
Ei ole reilu paikka peruskoulu normaalille ihmiselle. Sitä saattaa vanhemmiten kasvaa kieroksi tuollaisen vuoksi.
Hävetkää historianopettajat, kun näin suomen nuorisosta teette traumatisoituneita ja pelokkaita! (uskokaa pois, se on jokanen rokinrämpyttäjä ja seinienmaalaaja entinen historiantunnilla traumatisoitunut oppilas)

Kaikki se tavara

Nuorempana ihmisenä sitä tuppasi ajattelemaan asiat simppelisti, mutkattomammin. Mitä vanhemmaksi tuli, sitä enemmän eri asiat vaativat selittämistä.

Miksi jokin asia liikkui niinkuin se nyt liikkui. Miksi se liikkui?

Moni asia tuli paljon enemmän vaivaksi kuin lapsuuden simppelissä mielessä, kun bussi kulki kylältä kaupunkiin, eikä tarvinnut miettiä kaiken maailman kampiakseleita ja vetoniveliä ja kartaaneja jotka siellä pyörivät ja hyrräävät saaden maantiehirviön liikkeelle.

Hieman samaan tapaan on tavaroiden kanssa.

Lapsena kun oli paljon tavaraa, oli sitä vain tyytyväinen siihen että oli mistä valita, että ottiko sitä leegopalikoita vaikona action-man figuurin.

Vanhempana vilkuilee pursuilevia kaappeja täynnä "hyödyllistä kulutustavaraa" jota nämä helppoheikit meille myyvät tukuittain ympäri maata ja miettiipi päässänsä että; "Josko sitä tänään käyttäisi roskiin viemisessä mieluummin jätesäkkiä kuin muovipussia."

Junamatkalla

Olen aina henkilökohtaisesti pitänyt junamatkailusta. Siinä on kerta kerran jälkeen uutuudenviehätys kun katseleepi uusia maisemia jotka menevät ohitse (itselleni henk. koht. kelpaavat aivan vanhatkin, jo kertaalleen nähdyt, maisemat yhtä hyvin)

Siinä sitä istuu penkillä lämpimästi sisällä katsellen kun puut ja ihmiset ja rakennukset vilisevät silmien ohitse. Siinä voi villin mielikuvituksen omaava henkilö Y vaikka keksiä ajankulukseen ja huvikseen näistä ihmisistä erilaisia tarinoita (vaikka vanhasta parrakkaasta miehestä loihtia sielunsa silmin eteensä kuvan vanhasta KGP:n agentista joka on täällä meidän kotomaasamme paossa kommunismin yhä jylläävän ikeen alta (ja turha tulla minulle väittämään ettei komunismia enää ole, minä kyllä tiedän totuuden kun sellaisen näen!) ) ja vanhoista rakennuksista miettiä että mitäpä on tuokin vanha tehdas sylkenyt sisuksistaan maailmalle, vaikkapa lentokoneiden potkureita taikkapa siipiratasmuttereita teidänkin entisien naapureidenne polkupyörän pyöriä paikallaan pitämään.

Jos taas on hieman nuivemmalla mielikuvituksella siunattu henkilö, niin siinähän voi vaikka kauniita suomen maisemia ihastella, laskeskella mökkejä pellolla (junaradatkin joku fiksu virastomies aikoinaan keksi rakentaa pitkin metsiä ja peltoja, jottei se liialla metelillä ihmisiä ja näiden kaiken karvaisia lemmikkejä ja sukulaisia (naapureista puhumattakaan) pelottelisi liialti metelillään) tai vaikkapa sitten vain mennä istumaan, nykyään lähes jokaisesta junasta löytyvään, ravintolavaunuun ja nauttia siellä vaikka tuopillisen hyvää oltta tahi syödä sämpylän. Kaiken kaikkiaan ovat mainioita välineitä nuo junat! Maamme ahkerat ja loputtomat puurtajat. (vaikkakin ravintolavaunun hinnoista voisi joku pihempi henkilö älähtää, niin en minä tietenkään, kun en pihi ole sitten alkuunsakaan en!)

Kerrostalot

Sitä minä en ole koskaan tajunnut, että kun tämä ihminen on elämänsä aikana monen monta erilaista väriä keksinyt ja ihan kankaallekin mennyt maalaamaan (osan tosin olisi voinut jättää maalamattakin, ainakin ne siellä Helsingin museossa Kiasmassa. vieläkin nousee välistä niskakarvat pystyyn kun muistelee niitä tuherruksia) niin miksei se ihminen samantien maalaisia taloja niillä hienoilla ja abstrakteilla väreillä? Kaupungissa kun katseleepi taloja, niin ovat ne kaikki kiinnostavia kun kotikunnan vuosikorkolaskelma. Onko se ihme kun puhuvat että kaupungissa masentuvat niin helposti ja stressikin painaa, kun mokomat harmaat mötikät, kuin ylisuuret maahan läntätyt tiiliskivet, ovat ainoa missä silmiänsä lepuuttaa. (ja tietenkin Helsingissä se taidemuseo Kiasma ja ne hirveän rumat taulut)